Miten tässä näin kävi? –Tomi Kurppa

Löysin omaksi yllätyksekseni itseni taas hikoilemassa joukkueen kesäharjoituksista.  Miten tässä näin kävi, minunhan piti jo lopettaa käsipallo kaksi vuotta sitten? Lopettaminen kuulostaa helpolta, mutta ei ole sitä. Elämään jää iso aukko kun on 30 vuotta tottunut siihen, että lähes joka päivään kuuluu 2 tuntia ohjattua liikuntaa samanhenkisessä seurassa. Aika nopeasti myös huomaa, että lenkin juokseminen ja puntilla käyminen ei ole yhtä hauskaa eikä yhtä tehokasta kun harjoittelu joukkueen kanssa.

Ajattelin, että ratkaisu voisi olla TEAM:ssa pelaaminen, mutta kun sinne ei mahtunut, olin todella tyytyväinen kun sain mahdollisuuden harjoitella Dickenin miesten joukkueen kanssa. Tulisin paikalle pari kertaa viikossa silloin kun töiltäni ehdin. Joukkueessa pelaa lisäksi monta tuttua kaveria, joista osa on jopa yli 30 vuotta vanhoja. Eli tylsää ei olisi eikä kyseessä ole lastentarha.

Aika nopeasti huomasin, mitä 15 kuukautta ilman tavoitteellista harjoittelua tekee kropalle. Jalkojen tilalla oli pari puupalikkaa ja tuntui lähinnä huonolta vitsiltä, että  40 minuutin lenkin jälkeen on kovat 1,5 tunnin käsipallotreenit tai että joku esittää vakavalla naamalla vatsalihasliikkeitä ja penkkiä (ilman taukoa tietenkin) palautukseksi kyykkysarjojen välillä.  Pikkuhiljaa keho alkoi kuitenkin muistaa ja homma helpottui.

Nyt 8 kuukautta ensimmäisten harjoitusten jälkeen tutuu todella hyvältä. On ollut hienoa saada harjoitella monipuolisemmin ja paremmin kehoa kuunnellen kuin aikaisemmin. Lepääminen silloin kun  keho ei ole valmis ottamaan vastaan kovaa harjoitetta, huomion kiinnittäminen tukilihasten vahvistamiseen ja liikkuvuuden lisääminen ovat asioita, joilla on ollut iso merkitys. Vihdoin tuntuu siltä, että tarvittaessa voisin hoitaa tonttini pelissä kunnialla.

Kaikkein hienointa on kuitenkin ollut seurata miten nuorista pojista kehittyy joukkueen vastuunkantajia ja miten paljon fiksumpia junnut nykyään ovat kun vertaa itseensä saman ikäisenä.